Katja Matikainen
Kuvan Kevät on maanläheinen ja valoisa

Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta valmistuvien kuvataiteilijoiden kevätnäyttely on aina hyvä tilaisuus nähdä ajankohtaista, kiinnostavaa ja hyvin kuratoitua taidetta. Tänä vuonna valmistuvia taiteilijoita on 51. Kolmessa galleriatilassa olevien teosten lisäksi esillä on kuratoitu kokonaisuus videoteoksia Kansallismuseon tornissa sekä screening-ohjelma Cinema Orionissa.

Grafiikan tekijöistä Emma Peura on tehnyt kuivaneulavedoksistaan suuren kokonaisuuden ja liittänyt sen installaatioon, joka kuvaa hänen ja hänen sukulaistensa suhdetta Lokan tekoaltaan alueeseen. Metalligrafiikka, lähtökohtaisesti pienimuotoinen ja tarkkuutta vaativa taiteenlaji, sopii hyvin henkilökohtaisen kuvaamiseen, mutta yhdistyy myös luontevasti yleiseen ja poliittiseen. Mieleen jää erityisesti ääninauhalta kuuluva Peuran isän muistelu pommin purkamisesta lapsena. Maria Erikson on tuonut näyttelytilaan vaseliinilla tahrittuja litografiakiviä ja ripustanut läpikuultavalle paperille tehtyjä vedoksia roikkumaan katosta. Kivi on samanaikaisesti herkkä ja painokas työskentelyväline.

Joissakin teoksissa yleisöä otetaan mukaan aktiiviseksi osaksi teoksen toteuttamiseen. Jaana Kähkösen Ihmishyllyt-teoksen seinään kiinnitetyille hyllyille saa kiivetä. Katsojasta tulee jalustalle nostettu osa teosta, ja lattian pintaa korkeammalle nouseminen tarjoaa mahdollisuuden tarkastella näyttelyä uudesta näkökulmasta. Pidin Cáit Ní Dhuinnínin installaatiosta, jossa yleisöä kehotettiin muovaamaan savea, nousemaan näyttelytilassa olevalle kivelle paljain jaloin ja makaamaan pikkukiville asetetulla ohuella patjalla. Näyttelyluettelon tekstissä taiteilija pohtii miltä tuntuu olla kivi, millainen kiven historia sitä muovaavien voimien armoilla on ollut.

Ekologiset teemat näkyvät näyttelyssä yllättävän vähän; esimerkiksi ilmastonmuutokseen ei juuri suoraan viitata. Ympäristöhuoli on kuitenkin läsnä esimerkiksi tekotavoissa, kuten Saija Kivikankaan maalauksissa. Kivikangas on tehnyt maalaustensa väripigmentit itse luonnosta keräämistään kasveista. Hemuloordi vie ilmastoteeman nextille levelille tehdessään satiiria ympäristön takia itkevän Leonardo DiCaprion tunteista. ”Let’s make Leonardo happy again!”, taiteilija kehottaa VipGate-teoksessaan, joka yhdistelee muun muassa keramiikkaa ja videota.

Näyttelyn maalauksia on mahdollista lähestyä perinteisten genrejen kautta: niissä on muotokuvia, interiöörejä, maisemia ja asetelmia. Kalle Karvisen maalauksista ja esineistä koostuvassa installaatiossa arkiset ja voimakkaan symbolisesti latautuneet esineet ovat rinnakkain: pääkallo, tupakka-aski, sydän, Battery-tölkki, pelikortti. Maalauksen kasipallo lainaa oikealta kasipallolta käsinkosketeltavuutta, oikea esine maalauksesta toisenlaista painoa. Camilla Mihkelsoon taitavat maalaukset voivat olla muotokuvia ja asetelmia. Niiden hiukan unenomainen tunnelma lainaa valokuvalta etäännyttäen kuva-aiheita mistään ”totuudesta”.

Kastehelmi Kollmann maalaa interiöörejä, joissa kulmat ja linjat ovat kuin viivoittimella tehtyjä perspektiiviharjoituksia. Tämä geometrisuus ja ikkunasta näkyvä tumma taivas tuo arkisiin miljöisiin oudon tunnun. Marko Backmanin installaatio pelaa interiöörin perinteellä sekä kokonaisuuden että yksittäisten maalausten tasolla. Värit sekä kahden maalauksen reunustaminen foliolla saavat teokset hehkumaan outoa valoa. Oma suosikkini Backmanin maalauksista on surrealistinen maisema Folio. Riikka Salmisen Hulluus kylässä on vahvakontrastinen muoto-/omakuva, Alku taas asetelmamaalauksen perinteeseen viittaava pintojen, heijastusten, draperioiden ja mittakaavan taidokas leikki.

Suosikkimaalarikseni näyttelyssä nousi Peetu Liesinen, jonka taitavista mustemaalausta ja kollaasia yhdistävistä teoksista jäi erityisesti mieleen Hedge. Siinä pohjustamattomalle pellavalle on maalattu musteella vapaasti kasvavia kukkia, kankaan alalaitaan taas on liimattu valokuvia ikebana-tyyppisistä kukka-asetelmista.

Toinen erityisesti ilahduttanut tekijä oli Astri Laitinen. Hänen tekniikkansa on kuivapastelli ja värikynä paperille. Melko pienten piirustusten aiheena on muun muassa ylelliset kylpyläinteriöörit ja ihmiset niissä. Teokset ovat sympaattisia, veteen, lapsuuteen ja uimiseen liittyviä. Laitisen piirroksista tulee mieleen lastenkirjojen kuvitus, mutta ne eivät ole naiiveja. Piirrosten tunnelma on hymyilevä ja luottavainen – sellaisia tarvitaan tässä ajassa.

En päässyt katsomaan Cinema Orionin videoscreeningejä, mutta näyttelytiloissa esillä olleista videoteoksista haluaisin mainita erityisesti Jarno Parkkiman teoksen Fiat Lux. Parkkima on ehdottomasti Chris Markerin Sans Soleilin ja Wim Wendersin Tokyo-Gan jäljillä tutkiessaan yhteiskunnan teknologisoitumista ja virtuaalitodellisuutta juuri Japanissa. Ehkä Tokioon on mahdotonta mennä kameran kanssa kuvaamatta pelihalleja. Teoksessa kuvataan myös Second Life -peliä ja sen käyttäjää, jolle kokemus toisesta elämästä virtuaalitodellisuudessa on hyvin tärkeä. Parkkima on lisännyt teokseen myös tekstejä, joissa pohditaan ”The Truman Show” – elokuvaa sekä todellisuuden tarkastelemista kameran välityksellä yleisemmin. Tekstit tuntuvat tarpeettomilta; Parkkima olisi hyvin voinut luottaa kuvamateriaalinsa kykyyn asettaa vastakkain todellinen elämä ja virtuaalitodellisuus. Kuva tokiolaisista pilvenpiirtäjässä katsomassa ja kuvaamassa auringonlaskua puhuttelee vahvasti.

Kuvan Kevät
4.5.–2.6.2019
kuvankevat.fi

Kulttuurilehti Mustekala, 16.5.2019, Katja Matikainen